It is tougher to make friends with girls

Mulla on aina ollut paljon kavereita, hyviä ystäviä ja uskallanpa väittää, että useampi parasystäväkin.  Olen ollut todella onnekas. Mulle ei ole ikinä ollut vaikea saada kavereita tai tutustua uusiin ihmisiin. Ei ennen tätä.

Ekalla viikolla ei ollut mitään ongelmaa: tutustuin muihin international studenteihin ja sain todella hyviä kavereita. Oli tosi kivaa yhdessä, vaikka oltiin tunnettu vasta viikko. Mutta oltiin kaikki samassa tilanteessa: uuden edessä vieraassa maassa.

Niin meni orientaatioviikko, sitten alkoi oikea koulu ja opiskelu. Ensimmäisen päivän jälkeen en ole ikinä tuntenut itseäni yksinäisemmäksi. Ainoa amerikkalainen, joka puhui minulle koko päivänä oli opettaja. 

Mulla oli tänne tullessa aika perinteinen käsitys amerikkalaisista: iloisia, helposti lähestyttäviä ja ystävällisiä ihmisiä. Ihmisiä, joiden kanssa tulee varmasti toimeen, vaikka ei ole tottunut samanlaiseen small talkiin ja tyhjiin lupauksiin, joita he vuolaasti jakelevat hymyssä suin. Olen viettänyt kaksi kesää Usassa jo tätä ennen; silloin kaikki ovat olleet ystävällisiä ja kiinnostuneita musta. Ei nyt, ei todellakaan nyt.

Mulla on kolme kämppistä, jotka kättelin ekana päivänä ja esittelimme itsemme. Yksi tytöistä on supermukava ranskalainen vaihtari, joka oli tullut tänne jo syksyllä. Kaksi muuta ovat jenkkejä, joita tuskin näen koskaan. Toinen opiskelee ja tekee töitä, jolloin on ymmärrettävää, ettemme törmää niin usein. Toinen hengaa huoneessaan poikaystävänsä kanssa ja tuskin tervehtii jos tapaamme keittiössä tai käytävällä. Näin häntä myös kuntosalilla, ei moikannut takaisin. Kyllä kämpikseni ovat antisosiaalisempia kuin suomalaiset... Viikonloppuna tilanne hellitti ja juttelimme kolmestaan ranskalaisen ja työssäkäyvän kanssa. Meillä oli hauskaa, joten tilanne "kotona" helpotti hieman. Tää yks ei halua hengata kanssamme.

Ensimmäisellä viikolla koulussa ainoa amerikkalainen opiskelija, joka puhui ja oli ystävällinen mulle oli yksi juuri yliopistoa vaihtanut poika. Olimme kummatkin yhtä hukassa ja vielä kahdella samalla kurssilla. Nyt me ollaan jo hyviä kavereita ja se vaikuttaa tosi hauskalta tyypiltä!

Olen koko kasvatustieteenlaitoksen ainoa vaihtari ja oletin suurempaa kiinnostusta niin opettajilta kuin oppilailta minua kohtaan. Suomen menestys kansainvälisissä vertailuissa ei selvästi ole kiirinyt Kansasin pikkuyliopistoihin asti :D Tytöt puhuivat minulle, kun tunneilla opettajien käskystä juteltiin. Voisi kuvitella, että opettajaksi opiskelevat ihmiset olisivat hieman sosiaalisempia, kun näkevät, että joku on uusi ja yksin. Eka viikko oli rankka.

Tällä viikolla tunsin ekaa kertaa viihtyväni. Tiistaina menin ATK-luokkaan ja kaikki siellä olleet huikeat neljä ihmistä puhu mulle. Olin kaikkien kanssa jollakin samalla kurssilla. Ne kyseli miten meni, miltä opiskelu tuntuu ja saanko hyväksi luettua opintoni Suomeen jne. Ja ai niin tää vakio: "Could you say your name one more time for me, please?" Tunsin itseni hyväksytyksi ja tervetulleeksi ekaa kertaa koko aikana. Ja ajatelkaa miten vähän se vaati! Tällä viikolla jumpassa en ollut enää se hylkiö, joka jää viimeiseksi ja yleensä pojan pariksi. Pojat on jumpissa vaihtareiden lisäksi ne hylkiöt :D

Viime viikolla tutustuin mun Pitt Palini. Pitt Pal on ohjelma, jossa amerikkalainen ystävystytetään kansainvälisen opiskelijan kanssa. Mun pittpal on Payton. 21-vuotias sairaanhoitajaopiskelija. Se on kotoisin 3h ajomatkan päästä, jostain niin pikkukylästä, ettei siellä ole ees kauppaa. Payton vaikutti mukavalta. Ei olla vielä tehty mitään, mutta kutsuin sen mun synttäreille sunnuntaina. Se oli tosi innoissaan siitä. Se on mun ranskalaisen kämppiksen kaveri, mikä on kiva juttu. Voidaan tehdä ehkä kolmestaankin jotain.

Maanantaina Springfieldissä seurakuntanuoret eivät taaskaan pettäneet! Ne oli kaikki tosi mukavia ja puheliaita (ne jopa puhu meille oma-aloitteisesti). Musta tuntuu, et saatoin ehkä ystävystyä siellä yhden amerikkalaisen tytön kanssa. Mutta sanon vaan, että mun toive saada amerikkalaisia ystäviä: ei ole todellakaan niin helppoa kuin luulin. 

Tänään piti valita ryhmätöihin 3 hengen ryhmät P.E.ssä. Opettaja sanoi, että ne, joilla ei ole ryhmää voi tulla tunnin lopuksi juttelemaan hänelle. Mietin jo mielessäni, kuinka muut häipyy ja jään sinne yksin. Vieressäni istuvat olivat yksi ryhmä. Mulla ei ollut siis ketään. Se hetki, kun yksi tyttö kääntyy ja kysyy haluanko kolmanneksi heidän ryhmään: MADE MY DAY! Olin niin iloinen :) Mulla oli ryhmä, vaikka kukaan siellä ei ollut ikinä ees puhunut mulle tätä ennen.

Tää on ihan hyvä ja kasvattava kokemus. Tiedänpä nyt miltä lapsista tuntuu olla se, joka jää aina ryhmän ulkopuolelle: hyvin tarpeellista tulevalle opettajalle. 

Tää oli varmasti myös pienoinen shokki siksi, että kontrasti siihen, mihin olen koti-Suomessa tottunut oli aikamoinen. Siellä tapellaan puheenvuorosta ja ollaan kaikki suuria sielunsiskoja opiskelukavereiden kanssa. Aika moni teistä tietää, mitä tarkoitan. Ootte mulle kuin toinen perhe! <3

Mutta toisaalta tiedän, että näinhän tää menee Jyväskylässäkin: vaihtarit hengaa keskenään ja suomalaiset keskenään, ettei tän pitäis olla mikään yllätys. Mutta kun olen täällä ainoa vaihtari OKLssä!

Tytöillä siis näyttää ottavan enemmän aikaa hyväksyä mut. Mutta ehkä nyt se ois tapahtunut.

Älkää kuitenkaan säikähtäkö: en ole täällä mitenkään yksin. Nyt voin sanoa jopa viihtyväni! Halusin sanoa tän lähinnä varoituksena niille, jotka haaveilevat vaihdosta. Tästä on ihan hyvä olla tietoinen.

Every day it gets easier.